Siiranmäestä Kallen sotavuosiin - näin Ritva Ylösen uusi Päätalo-kirja syntyi

Tiistai 22.9.2026 klo 10.43 - Tapani Juuti

Kuva: SKS Kirjat


Ritva Ylösen uusi Kalle Päätalon sota sai alkunsa Siiranmäestä ja Nälkämäestä, mutta kasvoi vähitellen koko Kallen sotavuodet kattavaksi teokseksi. Arkistot, kirjeet ja sotahistoriallinen taustoitus täydentävät kuvaa vuosista, jotka vaikuttivat monella tavalla Päätalon myöhempään elämään ja kirjailijuuteen.

Tehdessäni taustatyötä haastattelua varten haaviini tarttui Kulttuurivihkoissa vuonna 2014 julkaistu artikkeli Kalle Päätalo sodassa ja sodan kuvaajana. Artikkeli syntyi pian väitöskirjan Tervaksinen toteemi (2013) jälkeen, ja sen lähdepohja oli pitkälti sama kuin väitöskirjassa. Tuossa mainiossa artikkelissa oli jo nähtävissä moni Kalle Päätalon sota -kirjan keskeinen tulkinta.

Reilussa kymmenessä vuodessa aineisto ja sen ympärille rakentuva kokonaisuus ovat laajentuneet. Ylönen ei kerro löytäneensä uutta Kallea, mutta hänen käsityksensä Päätalon sodanaikaisesta mielenmaisemasta, tekojen motiiveista ja vaikutuksista tulevaan kirjailijaan on syventynyt.

Paussi Päätalosta tarpeen

Uuden sotakirjan synty ei ollut suoraviivainen jatko vuoden 2014 artikkelille.

Ylösen väitöskirjan jälkeen vuonna 2014 häneltä alettiin kysellä, voisiko hän kirjoittaa Päätalon elämäkerran. Ajatus tuntui luontevalta, joskin haastavalta tehtävältä. Jälleen alkoi Päätalon teosten urakointi, aineistotyö, haastattelut ja kirjoittaminen.

Vuonna 2017 ilmestynyt Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä sai poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Ylönen kertoo olleensa vastaanotosta tietysti iloinen mutta myös tyrmistynyt valtavasta huomiosta. Julkisuus tuntui ajoittain raskaalta.

Oli tullut aika laittaa Päätalo syrjään joksikin aikaa.

Löytyi toisenlainen kirjailija tutkimuskohteeksi. Nuorena kuollut runoilija Saima Harmaja oli ollut Ylöselle läheinen jo kouluvuosista lähtien, ja vuonna 2019 Ylöseltä ilmestyi Harmaja-elämäkerta Sydänten runoilija.

Juuri tämä irtiotto Päätalosta johdatti kuitenkin tavallaan takaisin Kalleen.

Ylönen kutsuttiin kesällä 2019 Mikkelin kesäyliopistoon puhumaan Harmajasta. Samalla matkalla hän päätti käydä Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikassa, jossa säilytettiin myös Kannaksen varavankilan ja Siiranmäen sotilasvankileirin arkistoaineistoa.

Ylöselle oli jo Kallen elämäkertaa kirjoittaessaan herännyt ajatus, että Siiranmäen vankileiristä kertova vuonna 1967 ilmestynyt Nälkämäki olisi pitänyt liittää tiiviimmin osaksi Päätalon elämäkerran kokonaisuutta.

Mikkelin arkistoaineisto vahvisti käsitystä. Ylösen mukaan asiakirjat antoivat kattavan todistuksen Nälkämäen dokumentaarisuudesta ja autofiktiivisyydestä.

Saman vuoden aikana hän sai Professori Kalle Päätalon arkistosta käyttöönsä myös Siiranmäkeä koskevia Päätalon omia dokumentteja ja muistiinpanoja, ja ajatus kirjasta vahvistui. Lisäksi Ylönen sai luettavakseen Kallen kirjeet Siiranmäestä Helville. Ne vahvistivat mielenkiintoa tutkia tarkemmin sota-ajan – erityisesti Siiranmäen jakson – vaikutusta Päätalon persoonaan, arvoihin ja kirjailijuuteen.

Yksi tavoitteista oli kirjoittaa Kallen sotavuosista kirja, joka perustuu tutkimukseen mutta avautuu myös lukijoille, joille Päätalo ei ole ennestään tuttu tai hänen sotavuosiaan käsittelevät kirjansa ovat jääneet lukematta. Teksti on sujuvaa, ja Kallen omat tekstit, tutkimus ja taustoitus limittyvät ehjäksi tarinaksi.

Kirjan työnimi kertoo lähtökohdasta paljon:

Siiranmäen sotilasvankileirin talousaliupseerin Kalle Päätalon elämän oppivuodet 1939–1944.

Keskiössä oli siis nimenomaan Siiranmäen aika.

Näkökulma laajenee

Päätalo kuvaa viisi vuotta kestänyttä sota-aikaansa Iijoki-sarjassa. Siiranmäen aikaa hän käsittelee Nälkämäessä.

Päätalon oma näkökulma sotaan on kuitenkin poikkeuksellinen. Ylönen kuvasi sitä jo vuoden 2014 artikkelissaan huoltoportaan miehen näkökulmaksi, joka on jopa tavallisen rivisotilaan perspektiiviä matalampi. Kun Kalle haavoittumisensa jälkeen palveli kaksi ja puoli vuotta Siiranmäen sotilasvankileirin talousaliupseerina, yhteys varsinaisiin sotatapahtumiin etääntyi entisestään.

Ylönen halusi tietoisesti laventaa tätä näkökulmaa.

Ruohonjuuritason tapahtumien merkitys muuttuu, kun ne linkitetään osaksi sotahistoriallista kokonaisuutta. Siiranmäen vankienkin tekemä linnoitustyö saa toisenlaisen merkityksen, kun lukija ymmärtää VT-linjan aseman ja sen, mitä Karjalankannaksella tapahtui kesän 1944 suurhyökkäyksessä. Paikoin jäin kaipaamaan tällaista kehystä jopa lisää.

Ylönen kertookin haastattelussaan, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa sotahistoriallista taustoitusta oli enemmänkin, mutta sitä karsittiin kustannustoimittajan kanssa. Lopulta mukaan rajautui vain sellainen tausta, jolla on selkeä yhteys Päätalon omaan sotataipaleeseen.

Samanlaista tutkimukseen pohjautuvaa taustoitusta tehtiin muuallakin: esimerkiksi Kallen sota-ajan seksuaalisuutta ja sukupuolitauteja ei tarkastella vain hänen henkilökohtaisina kokemuksinaan, vaan niitä täydennetään tutkimustiedolla ja aikakauden olosuhteilla.

Löytyikö uusi Kalle?

Jos on noin pitkän linjan Päätalo-lukija, -tutkija ja -tietäjä, voisi kuvitella, että jotain uutta ja yllättävää olisi jo vaikea löytää.

Ylönen nostaa kuitenkin esiin sota-ajan kirjeenvaihdon.

Kallen ja hänen veljensä Mannen välinen kirjeenvaihto yllätti hänet. Iijoki-sarjan lukijalle Manne ei näyttäydy erityisen innokkaana koululaisena: hän on haluton lukemaan ja örmii kirjoitusta vain tarvittaessa. Sota-aikana veljekset kuitenkin suorastaan keskustelivat kirjeitse, ja Manne pohti kirjeissään jopa sodanjälkeistä tulevaisuutta.

Toinen yllätys Ylöselle oli Arvi-setä: ”Olin aivan äimän käkenä, kun luin Kalle Arvi-sedän kirjeitä. Että setä kirjoitti – vieläpä ihan hyvin! Käsialassakaan ei ollut noitumista.”

Kummun Kalle puolestaan kirjoitti pitkästi, mutta vaikealukuisella käsialalla. Ei varmaankaan yllätä Iijoki-sarjan lukijoita – Patruunahan ei puheissaankaan kuulunut niihin miehiin, jotka sanoivat varmasti ja tiesivät kerralla asiat...

Kallen kirjeenvaihdosta löytyi myös toisenlainen havainto: hän jatkoi kirjeenvaihtoa joidenkin Siiranmäestä vapautuneiden sotilasvankien kanssa. Ylönen pitää sitä vahvana näyttönä siitä, että Kallen ja vankien välille oli syntynyt aitoa luottamusta.

Arkisto ei siis välttämättä paljasta kokonaan toista Päätalon sukua tai toista Kallea. Monesta asiasta löytyy viitteitä jo Iijoki-sarjasta ja Nälkämäestä. Alkuperäiset kirjeet tekevät nämä piirteet kuitenkin konkreettisiksi ja paikoin myös rikkovat liian yksinkertaisia mielikuvia henkilöistä.

Tekikö sota Kallesta toisen ihmisen?

Kirjan takakannessa sotavuosia 1939–1944 kuvataan Kalle Päätalolle ratkaiseviksi elämän oppivuosiksi. Sota muutti köyhän syrjäkylän poikaa ja vaikutti siihen suuntaan, johon hänen elämänsä ja myöhempi kirjailijanuransa kehittyivät.

Ajatus pitää epäilemättä paikkansa, jos muutos ymmärretään riittävän laajasti. Sotavuosiin mahtuivat haavoittuminen, pitkät sairaalajaksot, sukupuolitaudit, naiskokemukset pettymyksineen, elämä Siiranmäessä, suhde tulevaan vaimoon ja lopulta tie Tampereelle.

Ylönen taustoittaa ja avaa Kallen mielenmaisemaa haastattelussa laajemmin. Lapsuuden köyhyys, isän mielisairaus, kunnan avun varaan joutuminen, pilkan ja hylätyksi tulemisen kokemukset sekä keskenkasvuisena vastuuseen joutuminen ja raskas työ olivat jättäneet jälkensä jo ennen sotaa. Ylösen mukaan Kalle ei toipunut näistä kokemuksista täysin edes menestyksen vuosinaan.

Sota-aikakin toi uusia vähättelyn, pettymyksen ja petetyksi tulemisen kokemuksia, mutta ne rakentuivat lapsuuden ja nuoruuden kokemusten päälle. Voisiko jopa sanoa, että sota koetteli, vahvisti ja suuntasi paljon sellaista, mikä Kallessa oli jo olemassa?

Sama koskee Kallelle elintärkeää rehellisyyttä. Ylösen mukaan vahva rehellisyyden vaatimus oli iskostettu häneen jo lapsuudessa. Kodin lestadiolainen kasvatus, äidin jopa remmiapelilla painottama rehellisyys sekä jätkien ehdottomuus asiassa kasvattivat siitä Kallelle luovuttamattoman perusarvon.

Sota-aikana tämä ihanne joutui kovalle koetukselle. Kalle salasi ja valehteli kotiväelleen ja erityisesti Helville suhteistaan naisiin ja niiden seurauksista. Sukupuolitaudit tekivät tilanteesta ajoittain suorastaan kestämättömän myös hänen omantuntonsa kannalta.

Siiranmäen talousaliupseerina hän joutui kohtaamaan epärehellisyyttä myös toisesta suunnasta. Vangit käyttivät hänen hyväuskoisuuttaan toisinaan törkeästi hyväkseen. Toisaalta Kalle itse hankki epärehellisin keinoin lisämuonaa nälkiintyneille vangeille.

Ylönen näkee tämän ristiriidan vaikutusten ulottuvan pitkälle. Varsinkin sukupuolitautien ja uskottomuuden salailu sekä valehtelu jättivät jälkiä ensimmäiseen avioliittoon ja myöhemmin myös Päätalon tunnustukselliseen kirjailijuuteen.

Samantapainen jatkuvuus näkyy Kallen poliittisessa sitoutumattomuudessa. Hiltu-Jakilla oli varsin railakkaat otteet ja mielipiteet, ja häntähän Kalle ihaili ja kuunteli. Isä-Herkolla poliittinen sitoutumattomuus lähti käytännöllisemmältä pohjalta: kaikki, mikä oli pois ansiotöistä, oli joutavaa. Ylönen nostaa esiin myös Kallen suuresti ihaileman kirjailijan Toivo Pekkasen, joka oli poliittisesti neutraali.

Sota ja erityisesti Siiranmäen aika näyttivät vahvistavan tätä näkökulmaa. Nälkämäessä Kalle kuvaa myös oman, suorastaan lapsellisen, saksalaisihailunsa murtumista. Hänen maailmankuvaansa avarsi muun muassa sivistynyt vanki Lars Södergren, jonka näkemykset Saksasta ja sotatapahtumista olivat Kallelle tyrmistyttävä yllätys.

Ylösen näkemys on, että Kallen poliittinen neutraalisuus vahvistui Siiranmäessä. Hän piti itseään tietämättömänä ja osaamattomana ottamaan kantaa poliittisiin kysymyksiin.

Pajatso on tyhjä

Kalle Päätalon sota – Kallen sotavuodet yksissä kansissa, sujuvasti kirjoitettuna, tutkimukseen ja lähteisiin nojaten. Näin sen itse tiivistäisin.

Ehkä kirjan merkitys on myös siinä, että tutkijalle syntynyt kuva asetetaan jälleen kerran uuden aineiston testattavaksi. Arkistolähteet ja kirjeet tarkentavat yksityiskohtia, ja nyt Nälkämäki saa aikaisempaa vahvemman, ansaitun aseman osana Kallen elämäntarinaa, ja hänen ruohonjuuritason sotansa liittyy sotahistorian kokonaisuuteen.

Kun kysyin Ylöseltä, jäikö Kallen sotavuosiin uuden kirjan jälkeen vielä jokin kysymys, johon hän ei saanut tyydyttävää vastausta, vastaus oli harvinaisen yksiselitteinen. Hän korostaa kuitenkin puhuvansa vain omasta tutkimuksestaan – Päätalon jättämä aineisto tarjoaa uusille tutkijoille ja uusille tulkinnoille aineksia vielä pitkään.

Ylösen omalta osalta vastaus on selvä:

Pajatso on tyhjä.

Isä- hiljalleen muistot muuttuvat arvostuseksi

Keskiviikko 5.8.2026 - Salme Koskelo

Hiljalleen muistot muuttuvat arvostukseksi

Kalle Päätalon kirjat, Pato murtuu ja Pyynikin rinteessä ovat herättäneet muistot isästäni, joka oli kirvesmies eli timpuri. Kirjoja lukiessani joissakin kohdin näin isäni telineillä tai laskemassa urakoita. Nyt nämä muistot ovat rakkaita.

Julkaisen tämän kirjoituksen tänään 75-vuotis syntymäpäivänäni.

On isän ruokatunti. Isä makaa lattialla äidin kutomalla räsymatolla, ja me lapset kävelemme hänen selkänsä päällä yrittäen pysyä pystyssä. Isä ähkii ja selkä rutisee. Sitten hän kääntyy selälleen ja aivan hetken päästä kuuluu kuorsaus. Lyhyt lepohetki kesken raskaan työpäivän.  Kohta pitäisi taas lähteä.

Isäni oli oululainen kirvesmies, kova työmies, joka osasi työnsä. Osasi paremmin kuin moni muu ja toi sen omalla tavallaan myös esille. Ajoittain jopa kerskaava tapa puhua työstään alkoi jossakin vaiheessa tuntua koomiselta. ”Minun sahani se on sentään kunnolla viilattu, on pitänyt kavereita opettaa sahankin viilaamisessa. On niillä joillakin vaikeuksia pysyä tellingeillä, mutta kun oon ite rakentanut kunnon tellingit, niin niillä pystyy liikkuun huonompiki timpuri.”

Minä itte, aina vaan minä. Sen ajan tavan mukaan isä kävi töissä, ja äiti hoiti kotia ja perhettä. Se oli hänen mielestään ainoa oikea ratkaisu, vaikka tiedän, että äiti ajatteli monta kertaa toisin. Isälle oli olemassa miesten työt ja naisten työt, ja miehen kuului saada valmis ruoka kotiin tultuaan sekä lepohetki ruoan päälle. Mies toi perheeseen rahaa, eli konkreettisen tilipussin, mieluiten avaamattomana.  

Isä katsoi myös oikeudekseen rentoutua omalla tavallaan ja alkoholi kuului silloin asiaan. Harjakaiset olivat rakennustyömaan arkea. Niihin kuului viina. Isän paluu harjakaisista oli pahinta, mitä tiesin. Siihen ei kuitenkaan kenelläkään perheenjäsenellä ollut sanomista, vaikka humalainen isä oli hyvin pelottava ilmestys.

Kirvesmiehet olivat saaneet oppinsa enimmäkseen toisen työtä seuraamalla. Isä oli ammattilainen rakennusalalla, vaikka ei ollutkaan saanut siihen muodollista koulutusta. Työ oli kouluttanut isän, niin kuin monen muunkin niinä aikoina ammattiin. Isä toimi kirvesmiesten nokkamiehenä ja mittamiehenä. Kotonakin hän mietiskeli ja pohti, teki ratkaisuja mielessään ja piirsi niitä paperille. Kaarevan katon rakentaminen tanssipaviljonkiin ei ollut siihen aikaan kovinkaan tavanomaista. Insinöörit tai rakennusmestarit eivät tehneet työmiehille valmiita laskelmia. Työmiehen oli osattava. Ja isä osasi!

Rakennustyö oli rankkaa kesät talvet. Oli lähdettävä säällä kuin säällä, jos aikoi pysyä leivässä. Isä hyppäsi mustan polkupyöränsä selkään reppu pykälässä ja ajoi pitkiäkin matkoja työmailleen. Joskus hän pääsi ookaamaan työkaverinsa Kallen Mossella. Työt olivat urakkaluontoisia, joten isän piti myös laskea urakkatarjouksia ja valita urakkaporukat. Hän saattoi istua keittiön pöydän ääressä pitkiä aikoja laskemassa jotakin urakkaa aina vaan uudelleen ja uudelleen, ilman tietokonetta, ilman laskimia. Hänen vastuullaan oli, että porukka pääsi palkoille.

Oli juhlan paikka, kun urakka onnistui ja isä tuli kotiin pohjarahojen kanssa. Rahat toivat ainakin joksikin aikaa helpotusta perheen arkeen. Vekseleitä maksettiin pois ja aravalainaa lyhennettiin. Osa pohjarahoista saatettiin säästää kesälomamatkaan, joka useimmiten tehtiin Lappiin. Tilipussin läpikuultavan kuoren läpi tiirailimme, minkälaisia seteleitä siellä olisi. Kun isä pihisti yhden setelin kulmaa, tuli esiin rotan näköinen kuvio, joka sitten paljastui hyvin tärkeän miehen pääksi.  Me lapsetkin saimme tilin, eli muutaman kolikon tilipussin pohjalta.

Isälle oli tärkeää, että hän oli rakentanut omakotitalomme omin käsin niistä niukoista tarpeista, joita sodan jälkeen oli saatavilla. Erityisen ylpeä hän oli vinttiin menevistä portaista, jollaisia kukaan muu ei pystynyt rakentamaan; ”askelmat eivät saa olla liian korkeat eivätkä liian matalatkaan. Jalalle pittää olla tillaa astua suoraan”, isä opetti. Portaita olikin helppo nousta. Portaissa oli niiden puolivälin mutkassa lepotaso, ja se oli mieluinen leikkipaikka meille lapsille. Mutkassa oli ulkopuolella hylly, jolle oli asetettu iso ruskeakukallinen posliinivaasi, sotamuisto. Puolivälissä oli seinällä taulu, jossa enkeli johdatti lapsia resuisen sillan yli. Taulussa oli leveät, kiiltäväksi lakatut kehykset. Ne taas olivat muisto pitkäaikaisesta ystävästä, Aalto-Pekasta.

Olin ylpeä meidän portaistamme. Kenelläkään kavereillani ei ollut sellaisia kodissaan.

Huoneitten välillä oli kynnykset. Muistan, kuinka järkyttävän itsepintaisesti isä halusi säilyttää kynnykset, kun ne olisi pitänyt poistaa hänen halvaannuttuaan. Ulkoportaisiin hän ei koskaan antanut koskea. ”Minä oon nämä ite rakentanut!” hän julisti, eikä portaisiin koskettu hänen elinaikanaan.

Vanha jäärä

Vanha jäärä istui kesät portaille tuodussa tuolissa, kun ei päässyt pyörätuolilla portaita pitkin alas pihalle. Halvaantuminen oli isälle kova isku. Hän oli aina tottunut tekemään töitä käsillään, ja halvauksen takia isästä tuli käsistään lähes avuton. Silti hän ei lannistunut vaan keksi itselleen uuden työn. Isä alkoi koota suuria palapelejä vintillä, jonne kiipesi itse tehtyjä portaita pitkin monta kertaa päivässä. Itse hän itsensä kuntouttikin. Radiota kuunnellen hän etsi palan kerrallaan palapeliin ja kehitteli keinoja ja omia työkaluja, miten selvisi pulmatilanteissa yksikätisenä. Yksikätisenäkin hän oli paras!

Isän oli luovuttava autolla ajamisesta, vaan liikkumaan oli päästävä. Monta vuotta hän jaksoi lenkkeillä pitkiä matkoja keppi kaverinaan. Noilla matkoilla ihmiset pysähtyivät juttelemaan, ja isä sai tarvitsemaansa huomiota. Hän halusi myös kannustaa kohtalotovereitaan ja esitteli näkemyksiään rintamamiesveteraanien tilaisuuksissa. Työskentelin itse tuolloin vanhainkodissa ja sain idean, että isä voisi tulla virkistämään talon asukkaita. Isä loi ”Äläpä hättäile” -kerhon eli miehille tarkoitetun porinakerhon. Isä veti sitä pari vuotta vanhainkodissa. Hän piti päiväkirjaa noista kerhotapaamisista, joissa muisteltiin kunniakkaita sota-aikoja ja ratsuväkeä, jossa hän palveli.

Vammaispalvelulain perusteella hän sai taksilappuja virkistysajoihin. Taksi toi ja vei, milloin mihinkin. ”Tuo se vaan yksinään hupia ajelee yhteiskunnan laskuun”, joku jaksoi kadehtia.

Minun mielestäni virkistysajot olivat tarpeellisia sekä henkiselle että fyysiselle kuntoutumiselle. Isä pääsi käymään kauppahallissa, joka oli hänen mielipaikkansa, sillä kaikki kauppahallin myyjät oppivat tuntemaan kepin kanssa reippaasti kulkevan iloisen ja puheliaan miehen.

”Aina kun minä astun hallin ovesta, niin kaikki myyjät nostavat kättä, ja jokkaisen luona pittää käyä”, isä iloitsi. Kauppahallireissujen yhteydessä oli kesäisin käytävä myös torilla munkkikahvilla ja ostaa tietystä kojusta lihapullia. Niin pieniä nautintoja, ja niitäkin jaksettiin kadehtia.

Muistojen tallentaminen päiväkirjaan oli yleisestikin yksi mielenkiintoisimmista harrastuksista isälleni. Vanhin päiväkirja oli sotapäiväkirja, joita sodassa toimineilla miehillä oli tapana pitää. Isän mielestä sekin oli niin ainutlaatuista, että me lapset pidimme mustakantista vihkoa todella pyhänä kirjana. Sitä sai lukea vain isän läsnä ollessa ja hänen luvallaan. Myöhemmin noista muistelmista otettiin katkelma sotaveteraanien kirjaan.

Eräänä itsenäisyyspäivänä tein hoitokodin itsenäisyyspäivän juhlaan lyhennelmän isän sotapäiväkirjasta. Esitimme veteraanin puheenvuoron isän kanssa yhdessä. Isä istui vieressäni pyörätuolissa, ja minä luin tekstin ääni väristen:

”Keskiviikko 13. päivä maaliskuuta. Aamupäivällä saimme yllätyksellisen tiedon. Klo 11 saimme tietää, että rauha oli solmittu Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Tulitus taukosi, ja sitä seurasi kuolon hiljaisuus joka paikkaan. Venäläisiä sotilaita alkoi nousta ympäriltämme. Ne olivat motittaneet meidät yön aikana. Ilman rauhaa olisimme mennyttä miestä! Kyyneleet tulivat silmiin, kun tajusimme jääneemme eloon ja vielä terveenä. Vaan kyllä tuntui oudolle, kun uskalsi liikkua vapaasti. Venäläiset huiskuttivat käsiään, ja joku uskalsi tulla puristamaan kättäkin. Niin se viha lakkaa ja voimme olla ystäviä.

Vieläkin tätä kirjoittaessani tässä leipälaatikon päällä istuessani kysyn itseltäni: ’Onko tämä totta?’ Ei tykit pauhaa ja kranaatit ulvo eikä taivaalla ainuttakaan pommittajaa tai hävittäjää surraamassa. Tänään on tullut rauha!’”

Muistiinpanoja palapelien pahvilaatikoitten takakannessa

Isällä oli tapana kirjoittaa ajatuksiaan ja muistiinpanojaan palapelien pahvisiin suojakansiin ja -koteloihin. Kaikissa muistiinpanoissa oli päivämäärä ja kuvaus säästä. Niissä hän saattoi tilittää syvimpiä tunteitaan ja jopa pyytää anteeksi tekemisiään. Pieniä merkintöjä löytyy myös hänen tekemistään jakkaroista ja jopa talojen seinistä. Aina jostakin tulee vastaan teksti, jossa kerrotaan säätila ja sen päivän tärkein uutinen maailmalta. Mies, joka ei tuonut julki syvimpiä tuntojaan, tilitti niitä omalla tavallaan varmaankin toivoen, että jälkipolvi niitä joskus lukisi.

Hoitokotiin

Äidin kuoltua isä joutui hoitokotiin, vaikka vastusti aluksi ajatusta niin, että hoitava lääkärikin sai tuntuman vanhan jäärän itsepäisyydestä. Keppi heilui ja silmät leimusivat.

”Antaa vanhan jäärän kokkeilla yksin asumista. Katotaan, miten paljon apua tarvitaan”, naisgeriatri vastasi haasteeseen. Niin myös tehtiin, mutta hyvin pian isäkin ymmärsi, että yksin asuminen ympäri vuorokauden ilman Hilma-vainaan apua oli mahdotonta.  Äidin elämäntyö oli ollut palvella miestään loppuun asti, ja siitä isä otti kaiken irti. Katsoin hammasta purren, miten äiti nääntyi hoitotaakkansa alle, mutta minun oli vain kunnioitettava heidän ratkaisuaan. Isä arvosti omalla tavallaan äidin uhrautuvaa työtä, vaikka ei osannut tuoda sitä esille meidän lasten mielestä riittävästi. Isän ajatusmaailma muuttui laitoksessa ja hän ikävöi vaimoaan niin, että alkoi nähdä osaston vaaleatukkaisissa vanhoissa naisissa tuttuja piirteitä. Hän oli lopulta vakuuttunut, että Hilma oli taas hänen vierellään. Ei sitä kukaan hennonnut kieltää, ja niin hän vuorostaan hoivasi Hilmaa, vierasta vanhusta, joka näytti Hilmalta.

Isän jouduttua hoitokotiin olin hänen luonaan niin paljon, kuin töiltäni ehdin. Olin työssäni nähnyt tarpeeksi vanhuksia, jotka oli unohdettu laitokseen. Onneksi isä pääsi hoitokodissakin halutessaan ulos lähes joka päivä, vaikka oli silloin jo täydellisesti pyörätuolin varassa. Minä työnsin häntä pyörätuolissa ainakin kerran viikossa; silti, vaikka hän loppuaikoina painoi sata kiloa, jopa yli. Minulle hennolle naiselle siinä oli kova työ, mutta minuun oli juurtunut syvälle isän, rintamamiesveteraanin kunnioitus.

Kävimme pitkiä lenkkejä sulien kelien aikaan. Katsoimme, kun koivuihin alkoi tulla hiirenkorvia. Sitten alkoivat kukat nousta maasta. Syreenien kukkiminen muistutti kotipihasta. Suuret lokkiparvet laskeutuivat lahdelle tai lensivät kohti kaatopaikkaa. Torilla ostimme käristemakkaraa tai munkkikahvit, vaikka hoitajat välillä pitivät puhuttelun lihomisen takia.  Isä halusi nautintonsa, ja minä soin ne hänelle nöyrästi.

Isä kuoli 90-vuotiaana. Oli juhannus. Minusta tuntui, että eräänä päivänä vanha jäärä vain päätti, että on aika lähteä. Näin ratkaisun hänen katseestaan, jota olin ehkä vaistomaisesti oppinut tulkitsemaan.  Isän kuolemaan liittyi helpotus. Ääneen lausuttuna tämä tarkoittaa, että oli isälle helpotus päästä kärsimyksistään. Sydämessäni annoin itselleni luvan ajatella, että isän kuolema oli helpotus myös minulle.

Luin hautajaisissa itsenäisyyspäiväjuhlaan kirjoittamani tekstin. Isä oli jossakin lähellä. Ei kuitenkaan enää vieressäni pyörätuolissa. Minunkin sydämessäni muistot muuttuvat hiljalleen arvostukseksi.

Salme Koskelo

Kirjoita siitä, minkä tunnet ? Päätalon ja Goldbergin yhteinen oppi

Keskiviikko 24.6.2026 - Sari Keskimaa

Kalle Päätalo, luova kirjoittaminen, Natalie Goldberg, autofiktio, omaelämäkerta, kirjoitusharjoitus

Kirjoita siitä, minkä tunnet – Päätalon ja Goldbergin yhteinen oppi

Natalie Goldberg kirjoitti vuonna 1986 luovan kirjoittamisen oppaan Writing Down the Bones: Freeing the Writer within. Se ilmestyi suomennettuna vuonna 2004 nimellä Luihin ja ytimiin: Kirja kirjoittajalle. Alkuteoksen esipuheessa kirjailija Judith Guest toteaa, että kirjan paras puoli ja koko idea on siinä, ihmisille annetaan lupa ajatella mieleen tulevat ajatukset, kirjoittaa ne muistiin ja ymmärtää ne haluamallaan tavalla. 

Juuri tästä Päätalon kirjoissa on kyse. 

Vertaan Päätalon tuotantoa Natalie Goldbergin kirjoittamisoppaaseen, koska ohjaan luovan kirjoittamisen ryhmiä ja opetusfilosofiani pohjautuu Goldbergin ajatuksiin. Olen huomannut, kuinka tärkeää kirjoittajille on se, että he saavat luvan kirjoittaa mitä haluavat ja miten haluavat. 

Muista, kirjoita, toista

Yksi käytetyimmästä Goldbergin harjoituksista kuuluu seuraavasti: Aloita sanalla muistan. Annan harjoituksen usein opiskelijoilleni tehtäväksi. Kun kirjoittaa muiston, mieli alkaa liikkua – syntyy mielikuvia ja mielleyhtymiä, jotka vievät ajasta, paikasta ja asiasta toiseen. Yksi Goldbergin periaatteista liittyy kurinalaisuuteen – kun on kirjoittamisen aika, kirjoita. Hän ottaa esille pakkomielteet: Kirjoittajat päätyvät kirjoittamaan pakkomielteistään. Asioista, jotka vainoavat heitä tai joita he eivät voi unohtaa. Tarinoista, joita he kantavat itsessään ja jotka odottavat vapauttamista. Yksityiskohdista hän toteaa seuraavasti: Kirjoittajan tehtävä on sanoa pyhä “kyllä” elämän tosiasioille sellaisina kuin ne ovat – kertoa totuus siitä, keitä me olemme.

Eikö kuulostakin siltä, kuin Päätalo olisi lukenut Natalie Goldbergin ohjeita? Päätalo muistelee, kirjoittaa järjestelmällisesti, käsittelee päähänpinttymiään ja läväyttää kaiken eteemme paljaana, ilman sensuuria.

Harrastan kirjoittamista itsekin, eikä se aina ole helppoa. Oma teksti tuntuu välillä lattealta, teennäiseltä tai yksinkertaisesti vain tylsältä. Sama koskee niin vapaata kuin tieteellistäkin kirjoittamista. Väitöskirjaa kirjoittaessani minua lohdutti ajatus siitä, että Päätalokin oli kokenut työnsä välillä vastenmielisenä ja tympääntynyt tekstiinsä niin, että hänen olisi tehnyt mieli heittää kirjoituskone ulos ikkunasta. Goldberg puhuu apinamielestä, joka on sisäinen kriitikkomme ja saa meidät aliarvioimaan tekstiämme. Siitä huolimatta kirjoittamista täytyy vain jatkaa. Jälkeenpäin voi huomata, että teksti olikin yllättävän hyvää.

Aineistona oma elämä

Kuten tiedämme, Päätalo pyrki kuvaamaan elämää, ympäristöä ja ihmisiä äärimmäisen tarkasti ja rehellisesti. Goldberg puolestaan opettaa kirjoittamaan omasta kokemuksesta, muistoista ja havainnoista ilman liiallista suodattamista. Hänen mukaansa kirjoittajan tärkein materiaali on oma elämä. 

Kirjoittajan omasta elämästä syntyy usein autofiktiota, jossa muistoihin ja kokemuksiin sekoittuu keksittyä sisältöä. Elämäkerrallisuus kiehtoo harrastajakirjoittajaa senkin takia, että kirjoittaessa tulee dokumentoitua jälkipolville omaa ja suvun historiaa. Omaelämäkerrallisuuden ja romaanin yhdistelmä on nykykirjallisuudessa hyvin yleinen ilmiö. Päätalo rakensi Iijoki-sarjan oman elämänsä ympärille jo vuosikymmeniä ennen kuin autofiktio nousi trendiksi.

Voin kuvitella, että jos Päätalo ja Goldberg olisivat tavanneet, he olisivat kenties olleet samaa mieltä yhdestä perusasiasta: kirjoittajan ei tarvitse keksiä suuria juonia – oma elämä, tarkka havainnointi ja sitkeä kirjoittaminen riittävät pitkälle. Tämä näkyy sekä Päätalon omaelämäkerrallisessa tuotannossa että Goldbergin kirjoitusharjoituksissa. 

Jatketaan harjoituksia!

On hauskaa ajatella, että kun Natalie Goldbergin maineeseen nouseva kirjoitusopas julkaistiin, Päätalo kirjoitti jo kuudettatoista Iijoki-sarjan romaaniaan. Kun opas ilmestyi suomeksi, Päätalo ei ollut sitä enää lukemassa. Voisi ajatella, että Goldbergin ja muidenkin samaa koulukuntaa edustavien kirjoittamisen opettajien suosio Suomessa perustuu ainakin osittain siihen, että Päätalo totutti lukijansa autofiktioon jo ennen kuin siitä tuli valtavirtaa. Ehkäpä kirjoituskursseja järjestävät tahot saavat myös olla kiitollisia Päätalolle siitä, että monen mielessä on alkanut kyteä ajatus siitä, että omassakin elämässä olisi kirjoitettavaa. 

Luulen, että omalla kohdallani Päätalon vaikutus on kahdensuuntainen. Kiinnostuin kirjoittamisesta jo nuorella iällä, ja se oli kenties yksi syy siihen, miksi Iijoki-sarja tempaisi minut mukaansa – kertoohan se kirjoittajaksi kehittymisestä pitkän kaavan mukaan. Toisaalta taas Päätalon teokset saivat minut kiinnostumaan tekstin perinpohjaisesta tutkimisesta ja innostivat harjoittelemaan kirjoittamista. 

Goldbergin mukaan kirjoittaminen on henkinen harjoitus. Ainakin se on itsetuntemusta ja kärsivällisyyttä kehittävä, helposti toteutettava harrastus. Siihen tarvitsee vain kynän ja paperia, ja harjoituksen voi aloittaa kirjoittamalla kymmenen minuuttia aloittaen sanalla muistan.

Kirjoittaja on pöytälaatikkoprosaisti ja ohjaa sivutoimisesti kirjoittajaryhmiä. Hän on väitellyt vuonna 2018 aiheesta Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämäkertana.

Avainsanat: Kalle Päätalo, luova kirjoittaminen, Natalie Goldberg, autofiktio, omaelämäkerta, kirjoitusharjoitus

Blogi-ominaisuus käyttöön

Sunnuntai 24.5.2026 - Tapani Juuti

Tervetuloa Päätalo-aiheiseen blogiin

Tänne kokoamme kirjoituksia Kalle Päätalon elämästä, tuotannosta, maisemista ja ihmisistä hänen teostensa ympärillä.

Mukana voi olla muistoja, havaintoja, kirjapohdintoja, aikakauden ilmiöitä, valokuvia sekä pieniä ja isoja tappauksia Kallen maalimasta.

Kallen kirjoissa on niin paljon ammennettavaa, että siitä riittää puhuttavaa varmasti vielä pitkäksi aikaa. Kallen isä Hermanni voisi kyllä parkaista:

”..niin nyt ruppeavat vielä jatustelemaan ja attuilemmaan muutamiin höpönovellien peältä! On s..tana humpuuki huipussaan ja jottai se joutilailla tiettää.”

Mutta meille Kallen tuotanto ja aihepiirin asiat ovat kaukana humpuukista. Niissä kulkevat mukana suomalainen elämä, työnteko, selviytyminen, huumori, luonto ja ihmismielen monet kerrokset — eikä niistä puhe lopu ihan vähällä.

Toivottavasti viihdyt mukana.

Onnen olotila kovan takana

Perjantai 15.5.2026 - Tapani Juuti

Onnen olotila kovan takana

Kalle Päätalon Iijoki-sarjan läpi kulkee mukana suorastaan raivokkaan sinnikäs jahti näyttää ja pärjätä elämässä – sekä tavoittaa sisäinen tyytyväisyyden tunne, onnellinen olotila. Jokainen sarjan lukenut voi ymmärtää ne syyt, joista tämä kumpuaa....

Lue lisää »